ANTONÍN BRINDA: The Ferry

posted in: Keskustelua | 0
[portfolio_slideshow id=5539]

ANTONÍN BRINDA: THE FERRY

Pitkäkestoinen performanssi: Kaupunkilautta Föri, Itäinen Rantakatu 60 / Läntinen Rantakatu 47

 

Antonín Brinda nojaa istuimen selkänojaan. Silmät ovat kiinni. Kirjavan kaulaliinan ja suuren karvahatun välistä, hupun uomasta, valuu rastoitettua tukkaa pitkin kylkeä.

Moottori jylisee ja hämärää halkovat valojuovat vaihtavat paikkaa kuin näyttämön valot. Välillä valonpilkahdus kehystää Brindan kasvot kuin enkelimäisen sädekehän langettama valo, välillä mies melkein katoaa pimeään. On rauhallista.

Ihmiset nousevat föriä korvaavan M/S Ruissalon kyytiin ja parin minuutin päästä he nousevat pois vastarannalla. Muutama vilkaisee Brindaa ohikulkiessaan, mutta ei kiinnitä häneen tai hänen vieressään lattialla oleviin kasseihin sen kummempaa huomiota. Edes miehen sylissä lepäävä kuumavesipullo ei kerää uteliaita katseita.

Brinda avaa silmänsä, nousee ylös ja kävelee hieman. Hän jää katsomaan lautan laidan yli merelle päin. Kyytiin nousee jälleen ihmisiä ja yksi matkustajista istuu Brindan penkille jättämälle viltille matkan ajaksi.

Lautalla istuessa ajantaju katoaa. Tuntuu siltä kuin olisin ajan välissä. Aika alkaa rannalla ja jatkuu vastarannalla, mutta väliä seilatessa siltä pakenee. Istuessani olen paikallani, silti paikkani muuttuu jatkuvasti lautan liikkeen myötä.

Alan ajatella sitä, kuinka noustessani lapsena linja-autoon aloin juosta takapenkkejä kohden auton kääntyessä pois pysäkiltä ja kiihdyttäessä. Ikkunasta viereeni avautunut maisema pysyi samana, vaikka minä ja bussi liikuimme kumpikin.

Brinda istuu viereeni ja alamme jutella. Hänen ensimmäinen päivänsä lautalla on sujunut hyvin, kylmyydestä huolimatta. Brinda vertaa lautassa istumista aikakapselissa olemiseen ja kertoo maiseman muuttuvan upeasti päivän aikana.

Keskustelemme ajan ja paikan hahmottamisesta, etäisyyksistä ja muutoksista niiden käsittämisessä. Pohdimme, mitä lauttaan nousevat ihmiset Brindasta ajattelevat, vai ajattelevatko ollenkaan. Muistavatko he enää lautalla ollutta miestä päästessään määränpäähänsä.

Katson kelloa. Olen istunut lautalla puolitoista tuntia. Unohdin, että aika ei ole pysähtynyt rannalla. Noustessani pois kyydistä horjahdan ja joudun ottamaan tukea lautasta päästäkseni laiturille. Oliko se aika, joka halusi muistuttaa olemassaolostaan?

 

Teksti: Laura Millasnoore Kuva: Jussi Virkkumaa

Leave a Reply