HARRIET RABE: For the birds

posted in: Keskustelua | 0
rabe_3-2
rabe_2
rabe_3-2rabe_2

HARRIET RABE: For the birds

Kakolanmäki 7.10.2016

Kiipeän Kakolan joenpuoleisia portaita, lasken seitsemäänkymmeneen ja sekoan laskuissa. Edellisestä kerrasta on aikaa. Silloin olin taideopiskelija, ja me saimme käydä syömässä vielä toiminnassa olevan vankilan työntekijöiden ruokalassa. Pääsimme ikään kuin kielletylle alueelle.

Harriet Raben teos sijoittuu Kakolan entiseen vihannespuutarhaan, avolouhokselta näyttävään aukioon kallioiden välissä. Keskellä aukiota rapistuu vanha puimuri. Ihmisiä on paljon, vaellamme hämärtyvässä illassa aukion keskelle. En tiedä mitä odottaa, mutta kiipeäminen Kakolanmäelle on virittänyt aistejani, muistoja ja muistikuvia menneisyydestä.

Muutama vuosi sitten tyhjentynyt ja yleisölle avautunut Kakola on muisto, historiallinen jäänne. Todellisuutta on vaikea ymmärtää. Tämä puistattava paikka on ollut toiminnassa oleva vankila vain hetki sitten. Maailma on minulle niin vieras, että kokemus muuttui elokuvalliseksi, kun vierailin tyhjentyneessä vankilassa. Vankien seinäkirjoitukset loivat ahdistavan ja surrealistisen tarinan. Vai totuuden? Nämä olivat jailbirdien tekstejä, omalakistaan lyriikkaa.

Harriet Rabe on nauhoittanut toisenlaisten lintujen laulua kesäkuisena aamuyönä. Yhteistyössä Turun Lintutieteellisen yhdistyksen kanssa linnut on tunnistettu ja niiden laulu on nuotinnettu spektogrammiksi. Tänä lokakuisena iltana, Rabe yhdessä neljän  lintuharrastajan kanssa uudelleenesittävät saman linnunlaulun. Esiintyjillä on nuottitelineessään oman lintunsa laulukuva aikakoodissa, ja soittimena lintupilli, puinen tai muovinen laulua matkiva pieni soitin.

Rabe itse muotoilee tarkoitusperänsä: ”Linnunlaulun pyydystäminen on ollut lukuisten tieteellisten ja taiteellisten projektien aiheena, mutta sen täydellinen toisintaminen on pysynyt mahdottomana teknologian ja tekniikoiden kehityksestä huolimatta.” Pääsemme seuraamaan yritystä tavoitella jotain lähes mahdotonta. Leditaululla sykkii kellotaulu, esiintyjien aikakoodi. Peippo aloittaa laulun. Kohta siihen yhtyy mustarastas. Harmaalokki ja kalalokki kirkuvat etäisesti. Peippo laulaa väsymättä, saaden satunnaisia vastuksia muilta linnuilta. Kun suljen silmäni, kuulen vain linnunlaulua. Harrastamattomiin korviini se oikeaa ja todellista. Mutta en halua pitää silmiä kiinni. Haluan olla tässä hetkessä, ihmisten ympäröimänä, kylmänä lokakuisen iltana kuuntelemassa laulua, jonka joku on tehnyt meitä varten. Hetki on kaunis, ohikiitävä, se herkistää minut. Aikaa on mahdollista manipuloida, uudelleentuottaa muistoja ja elettyjä kokemuksia, ne voidaan jakaa. Juuri nyt Kakolanmäki näyttäytyy runollisena, nostalgisena, karunkauniina. Ihmisen yrityksessä jäljitellä luontoa on jotain haikeaa. Kaipaamme niin kovasti mennyttä, että käytämme kaikki teknologiset taitomme ja luovuutemme, jotta voimme uudelleenelää elämäämme.

Laskeudun alas Kakolanmäen portaat ja nousen Pikku-Förin kyytiin. Auringon viimeisen horisontaaliset säteet värjäävät joen varren talot pronssin- ja kuparinvärisiksi. Maidonvalkea nouseva kuu roikkuu kattojen yllä. Korppoolaistenmäeltä nousee valtava parvi naakkoja ilmaan. Ne muodostavat omalakisen, elävän organismin, joka pyörteen lailla lähenee ja loittonee, muotoaan muuttaen. Seuraamme parvea ihaillen. Lautta saavuttaa vastarannan. Unohdamme nousta ja matkaamme edestakaisin Aurajokea, seuraten naakkaparvea. Puhumme lintujen jaetusta tietoisuudesta ja imemme itsemme hetkeä, joka on nyt, juuri nyt.

Teksti ja kuvat: Annika Dahlsten

Leave a Reply