KIRA O’REILLY: I came to the sea and I was scared, my heart is broken

posted in: Keskustelua | 0
[portfolio_slideshow id=5513]


KIRA O’REILLY: I CAME TO THE SEA AND I WAS SCARED, MY HEART IS BROKEN

Performanssi, 9.10. Kolkanniemen ranta, Saarronniemi, Ruissalo

 

”HUKKUVAT ÄÄNET RANNALLA”

Bussimatkalla Ruissaloon listaan asioita, joita saatan odottaa Kira O’Reillyn teokselta: ”vettä, ääntä, palelemista, yksinkertaisuutta, kiviä/kalliota, tuulta, epätoivoa, huumoria, ruumista, kestoa, aikaa.” Muistan, että työ käsittelee jollain tavalla pakolaisuutta, mutta tarkemman tiedon saan vasta bussissa jaettavasta A4:sesta, jossa on sekä ohjeet yleisön osallistumiselle että info siitä, että performanssin otsikko ”I came to the sea and I was scared, my heart is broken” tulee pakolaisperheen tragedian kohdanneen kreikkalaisen kalastajan sanoista.

En tiedä, onko kyse odottelun aiheuttamasta levottomuudesta vai defenssimäisestä suhtautumisesta vakavaan aiheeseen, mutta juuri ennen kuin lähdemme kohti Kolkanniemen rantaa, on bussissa osin jopa hieman naureskeleva tunnelma. Lopulta tulee aika jättää parkkipaikka ja lähdemme kohti performanssia. Bussilastillinen parvi taidefestivaalikansaa kulkemassa metsän läpi merenrantaan rinnastuu mielessäni makaaberilla tavalla pakolaisten johdatukseen lähtösatamaansa. Matkan varrella oleva, purjelautailua mainostavaan tauluun teipattu O’Reillyn teosta kohti opastava juliste vahvistaa epäuskoista tunnelmaa.

Rannassa mustiin housuihin ja valkoiseen kauluspaitaan pukeutunut Kira O’Reilly on aloittanut teoksensa. Hän ottaa ämpäristä vesilasillisen merivettä suuhunsa ja toistaa teoksensa nimisitaattia – välillä koko virkettä, välillä osia siitä. Pienellä uimarannalla on viisi sinkkiämpäriä ja niiden ympärillä kolmattakymmentä juomalasia mahdollistamassa yleisön osallistumisen performanssiin. Meille on kerrottu bussissa, että O’Reillylle on oletettavasti tärkeää, että kyseessä on yhteisöllinen teos, ja aivan performanssin alkuun muutama käykin kokeilemassa, kuinka teoksen matran toistaminen sujuu suu ja kurkku täynnä vettä. Pian osallistuminen kuitenkin hiipuu, ja yleisö asettuu pienen hiekkarannan reunoille katsomaan performanssia.

Aluksi koen kurlaavan ääntelyn osin neutraalina, osin hieman huvittavana. Vasta kun siirryn katsomaan O’Reillyä etuviistosta ja näen hänen kasvonsa ja sanoja muodostavat suunliikkeet, osaan yhdistää tekstin ja kuulemani äänet, mikä vakavoittaa tilanteen. Muutenkin teos muuttuu merkittävästi sen mukaan, mistä suunnasta sitä katsoo. O’Reilly on pääosin suuntautunut merelle päin, joten jotta voi nähdä hänen kasvonsa, on itse katsottava performanssia kulmasta, jonka ”taustaksi” tulevat muu performanssiyleisö ja metsä. Se on tunnelmaltaan yllättävän lähellä esimerkiksi galleriatilaan tehtyä työtä: niin vahvasti joukko ihmisiä häivyttää ympäristönsä tieltään. Kun teosta katsoo O’Reillyn takaa, kehystää häntä ranta ja meri, mikä tuntuu rauhoittavan myös äänimaiseman, vaikka tosiasiallisesti siinä ei mikään muutu. Kun visuaaliset ärsykkeet vähenevät, tilanne pysähtyy.

Kohta ulkona oleva alle kymmenen asteen lämpötila ja puuskittainen tuuli alkavat tuntua. Taiteilijan antaumusta kyllä arvostaa, mutta vähitellen huomaan hieman puutuvani muuttumattomaan asetelmaan, ja puutumisen vastavoimana toimii kovin usein se, että on liikuttava, jotta pysyy lämpimänä. Vain hetki, jolloin koen peformanssin tekijän katsovan minua silmiin, erottuu voimallaan.

Myös muu yleisö vaihtaa ajoittain paikkaansa, mutta muuten asetelma pysyy kauan staattisena: on veden läpi puhuva ja sen maahan sylkevä O’Reilly sekä hiekalla leikkivä – teokseen tietoisesti osallistuva vai ei, en tiedä – lapsi. Alun jälkeen kukaan ei pitkään aikaan ole mennyt taiteilijan rinnalle lausumaan meriveteen hukkuvia sanoja. Tulee väistämättä mieleen katastrofiuutisointimaailman kaari, jossa alkuinnostusta seuraavat unohdus ja puutumus. Osallistumista toivonutta O’Reillya käy sääliksi, mutta en itsekään tohdi vielä vähään aikaan kävellä vesisankon luo.

Kun lopulta voitan pelkoni – en haluaisi, kun ”ei kukaan muukaan”, huomaan, kuinka vaikeaa on puhua vettä kurkussaan ilman, että nielen vettä. Yhdellä vesilasillisella saan ehkä neljä tai viisi yritystä, mutta en onnistu kertaakaan lausumaan virkettä loppuun asti. Turhautuneena palaan takaisin yleisöksi meriveden maku suussani.

Hiljalleen Kira O’Reilly on siirtynyt lähemmäksi ja lähemmmäksi vesirajaa, ja lopulta hän astuu mereen. Nilkkojaan myöten kymmenasteisessa vedessä olevan taiteilijan vapina rinnastuu vieressäni istuvan ihmisen sulkeutuvan takin vetoketjun ääneen. Aiemmin merellä näkynyt huviristeilijä alleviivasi mukavuudenhalua, ja nyt yllämme kuuluva lentokoneen kumina aiheuttaa aivoissani häivähdyksen apujoukoista joskus jossain lämpimämmillä leveysasteilla. Lopulta festivaaliavustaja sanoo: ”Kira, it’s half past six”, mikä on merkkinä, että tunnin kestänyt performanssi on ohi, ja Kira O’Reilly pääsee lämpimään.

Teksti ja kuvat: Jani Virta

Leave a Reply