Kun te puhuitte lentämisestä

posted in: Ajankohtaista | 0

Kun te puhuitte lentämisestä, minä istuin niin reunalla että jo melkein tipuin. Olisin pudonnut pehmeästi, totta kai minä muistan. Musta vesi (1), lakkaaminen ja raukeus. Tai tahmainen pistorasia jota joku oli vahingossa painanut, aikojen alussa, ja siksi maailmanloppu käynnistyi ja tulee nytkin. Eikä kukaan muu tiedä kuin minä, että se oli juuri se pistorasia. Mökin keittiössä, keltaisella seinällä.

(Ne luulivat, että siitä vain laitetaan valot. Ei siellä ole valoja. Maailmanlopussa on ensin maapallon kuva ja käsi ja tulta ja sitten tyhjyys.)

Nykyisin se tulee niin, että ensin kädet darraavat ja sitten antavat myöten.
Ojennun. Kaula edellä. Haluan lisää. En halua pois.

Sydän hakkaa ja minulla on kaksi paitaa päällekkäin, korvat punottavat jo niin että takana istuvakin paistuu.

Ja sitten te palkitsette meitä viinalla, kun me niin hienosti kestimme. (2)

1. Muisti rakentuu lohkoista, kuvista, vaikutelmista tai segmenteistä, joita kaikkia ei pysty palauttamaan tietoisuuteen samanaikaisesti. Mikä palaa muistiin ja miksi? Musta vesi palauttaa mieleen Förin, jolta Joshua Sofaer yrittää syöksyä hyisen arktiseen Aurajokeen. Muisti kiinnittyy jo tuttuun. Siksi muistan uudet asiat vanhojen kaavuissa.
 
2. Niin, kiitos vaan viinasta Joshua Sofaer ja Mikko Sams. En tiedä pystynkö voideltunakaan antamaan teille anteeksi sitä, että kun kaiken piti olla jo hyvin, tuli teistä toinen luoksemme heilumaan mikrofoninsa kanssa ja pakotti minut ottamaan kasvoilleni ilmeitä, joilla yritin viestiä, että minulta ei sitten kannata tulla kysymään mitään, sillä osaan hädintuskin puhua ja vihaan kaikkea.

Pienen hetken luulin jo selviytyneeni limbosta, jonne olin itse pyöräillyt, kävellyt ja kiivennyt. Odotuskahvion kiirastuli oli muuttunut nolostuttavaksi muistoksi jännityksen kangistamista nivelistä, jotka olivat saaneet minut kävelemään niin kuin minulla olisi ollut paskat housuissa. Arvaamattomasti pörräävät monikymmenkiloiset ampiaiset olivat naamioituneet ihmisiksi. Lihasmuistissa oli toimintaohje; jähmety paikoillesi, niin nekään eivät tee pahaa sinulle. Kahvion seinistä, katosta ja lattiasta kimpoili kakofoninen surina, jonka tunnistin sellaiseksi puheensorinaksi, josta oli mahdotonta erottaa lauseita tai lauseiden muodostajia. Ääniraita ja liikkuvat suut eivät suostuneet sulautumaan toisiinsa. Välillä rasitin niskani lihaksia ja nostin katseeni lattiasta kuin piripintaan täytetyn raskaan vesiämpärin. Kääntelin päätäni hermostuneesti, mutta varovasti. Oli olemassa riski, että joku yrittäisi sanoa minulle jotakin, ja jos minä en huomaisi sitä ja pysyisin vaiti, hän joko luulisi minua ylimieliseksi kusipääksi tai saisi tietää minun olevan sellainen, vaikea itse sanoa.

Teatterisalin istuimeen asetuttuani turvallisuudentunteeni kohosi hetkeksi sellaisiin sfääreihin, että Sofaerin alkupuheenvuoron aikana huomasin toistuvasti luisuvani päiväunelmiin, mikä johtuu kai siitä, että en nuku öisin, mikä taas vuorostaan johtuu kai siitä, että tuhlaan tehokkaan valveillaoloaikani päiväunelmiin, jotka eivät tule toteutumaan milloinkaan, eikä minusta tästä kaikesta johtuen tule koskaan mitään, ja se valvottaa minua, sillä tässä maailmassa kukaan ei ole arvokas, ellei hän ensin tule sellaiseksi.

Sitten mies mikrofonin kanssa herätti minut tulemalla melkein liki, ja minä olisin halunnut paeta nurkkaan kuin hiiri, viki viki. Mutta nurkkaan säntääminen olisi vain pahentanut tilannetta, sillä siellä istui jo ihmisiä ja minä nimenomaan halusin välttää selkkauksia, ja sellainen heidän syliinsä sulloutumisesta olisi eittämättä aiheutunut. Totesin mielessäni tosiseikan: Tästä tilanteesta on vain kaksi ulospääsyä. On joko turvauduttava Dr. Philin opaskirjoihin, tai neuvoteltava jonkin epämääräisen yliluonnollisen toimijan kanssa. Koska olen järkevä ihminen, enkä usko kaikenmaailman soopaan, jää jäljelle vain jälkimmäinen vaihtoehto. Jos onnistun kipristelemään varpaitani tasan viisitoista sekuntia, ei yhtään enempää eikä vähempää, sekä puristamaan vasemman käden sormenpäitä oikean käden etusormen ja peukalon välissä, ja oikean käden sormenpäitä vasemman käden etusormen ja peukalon välissä niin, että jokainen sormenpää kokee yhtäläisen puristumisen tunteen, universumi pelastaa minut, eikä minulta tulla kysymään, että what kind of tea does Joshua like? (1) Mutta jos epäonnistun, joudun keskelle myrskyn silmää, ja kun palaan häpeissäni kotiin, puhelin soi, ja siellä on joku rikoskomisario, ja se sanoo, että kaikki sinulle rakkaat ihmiset ovat kuolleet ja se johtuu sinun surkeasta sormienpuristelutekniikastasi.

Kysyin joskus eräältä päässä viiraamisen asiantuntijalta, mistä moiset älyttömät ajatusrakennelmat johtuvat. Hän vastasi, että ne ovat jäänteitä lapsuuden kaikkivoipaisuuskuvitelmista. Rippeitä ajasta, jolloin ei vielä tiennyt kuinka maailma toimii (2).

Mutta miksi pitää kuitenkin ikään kuin ajaa kaksilla rattailla, ja astua systemaattisesti vain joka toiselle lattialaatalle, vaikka tietää hyvin, että väärälle laatalle horjumisesta ei seuraa maailmanloppua, tai mitään muutakaan kurjaa? Ehkä kyse on siitä Sofaerin mainitsemasta ihmislajin piirteestä, jossa epäusko on aktiivinen teko, siinä missä uskominen on asioiden normaali tila, jonka eteen ei tarvitse ponnistella. Tottakai se mitä koen on ensisijaisesti totta! Sofaer käytti esimerkkinä (3) muinaista ihmistä, joka juoksee nurmikolla ja näkee sivusilmällä jotakin pitkulaista. Hän ei jää pohtimaan, josko kyseessä olisi sittenkin vaikka puutarhaletku tai samettivyö, vaan ryhtyy tarpeellisiin toimenpiteisiin käärmeen muodostaman uhan eliminoimiseksi. Ehkä kaikkivoipaisuus-pakko-ajatuksissa on jotakin samaa. Jokin, ehkä jotenkin alikehittynyt tai taantunut osa tietoista tai tiedostamatonta minää pitää uhkaa totena, vaikka valtaa pitävä osa tietoisuutta pitääkin asiaa naurettavana. Lopulta aivojen on viisainta antaa kehon tanssia vainoharhojen pillin tahtiin, ihan vaan varmuuden vuoksi.

1. He likes Earl Grey, but that was invented. Only, we do not know how much is invented and how much is simply remembered, and what is the difference between the two? How much is invention in the process of committing to memory? And how much more must there be invention in recalling from memory.
 
2. Rehellisesti sanottuna minulla ei edelleenkään ole juuri minkäänlaista kokonaiskuvaa siitä kuinka maailma toimii, mutta empiiriset tutkimukseni ovat kiistattomasti osoittaneet, että niin se ei ainakaan toimi, että mäkihyppääjän suoritus riippuisi millään muotoa siitä, pidänkö minä kotisohvalla peukkuja pystyssä vai en. Mutta kun on Kuningaskotkan vuoro tulla tornista alas, ottavat primitiiviset käyttäytymismallit minusta vallan, ja valjastavat peukaloideni maagiset voimat edistämään koko kansakuntamme hyvinvointia.
 
3. Tässä tilanteessa muistoissani näyttää siltä, kuin Sofaer talloisi refleksinomaisesti käärmeen päälle. Nousee juopa rationaalisen puoleni ja epärationaalisen muistin välille – refleksi on hypätä pois, ei astua päälle. Miten paljon muistaminen onkaan vaistonvaraista toimintaa? Miten paljon muistaessani joudun nostamaan vaistojen värittämää aistivirtaa aivoistani ja tekemään siitä selkeää neokortikaalisesti? Tai entä miten paljon muistojen tulkinta on vaistonvaraista – miten paljon neokorteksini komplekseissakin tilanteissa tanssii primitiivisemmän pillin tahtiin?

Sanokaa mitä sanotte: tämä ei ole leirinuotio.
Sen sulkevampaa ei ole kuin leirinuotio, rinki.
Kylmä nauru johtuu siitä että ihmiset luulevat olevansa ringissä, nuotiolla, ja kohta joku käskee laulaa nolaa.
Minä en halua kylmää naurua, minä haluan takaisin sinne missä te lensitte.

Kun tulin ulos, ilma oli siipistä, sai ottaa kaulahuivin pois. Varjot kirkkaat kuin kesällä, vahaiset lehdet, voi katsoa ylös.

 

TFT_1

 

Turun Fiktiiviset Tietokirjoittajat on kirjoittajayhteisö, joka tutkii kollektiivisen tekstin tuottamisen mahdollisuuksia.

 

 

Vastaa