SEIJI SHIMODA

posted in: Keskustelua | 0
seiji

Kuva: Sanni Heino

shimoda1
shimoda2-2
Kuva: Sanni Heinoshimoda1shimoda2-2

SEIJI SHIMODA

Performanssi Nykytaidetila Kutomossa 6.10.2016

 

Teksti ja 1. kuva: Sanni Heino, yleisen kirjallisuustieteen opiskelija, Turun yliopisto

KATKEAMINEN JA KASVU

En tiedä, mitä odottaa, kun saavun illan hämärtyessä taidetila Kutomoon. Ei tiedä luultavasti moni muukaan paikalle kokoontuneista; Seiji Shimodan performanssia ei ole nimetty tai luonnehdittu millään lailla etukäteen. Silti Kutomon sali on täynnä kellon lyödessä seitsemän.

Tilan lattialle on asetettu kolme kuivettunutta oksaa. Näiden oksien ympärille Seiji Shimoda luo esityksensä. Täydessä hiljaisuudessa hän tarttuu oksiin ja riipii niitä toisiaan vasten. Seuraavien viidenkymmenen minuutin aikana oksia myös tallotaan, katkotaan, pureskellaan ja murskataan.

Esityksen äänimaailma on alusta loppuun odottamaton ja vangitseva. Kuolleiden oksien rapina tuo mieleen ulkona odottavan syksyn, jota ei kuitenkaan ole koskaan tullut kuunnelleeksi samalla tavalla. Pelkistetyn valkoisessa salissa äänet tuntuvat myös ristiriitaisilta – luonnollisuudessaan esitys alkaakin kuulostaa luonnottomalta. Muutaman kerran äänimaailmaan liittyy rumpujen pulssi kuin tyhjästä, ja sen taas kadotessa katsoja joutuu miettimään, kuuliko todellisuudessa mitään.

Hitaasti esiintyjä itse siirtyy huomion kohteeksi. Jokin yhdistää lattialle ripoteltuja oksien kappaleita ja Seiji Shimodaa: on tapahtunut jostakin siirtymistä, joksikin tulemista. Taiteilijan hengitys ja murskautuvien lehtien ääni täyttävät tilan. Kokemuksessa on ajoittain jopa jotain väkivaltaista. Tunnen todistavani talven tuloa ja sen merkitsemää haipumista.

Seiji Shimodan ääni on kohonnut valitukseksi, joka muistuttaa puhallinsoitinta tai hangen yllä myrskyävää tuulta. Lähes huomaamattomasti äänimaailma kuitenkin rauhoittuu hiljaisuudeksi. Tällä kertaa äänettömyys on selvästi tunnelmaltaan erilaista kuin esityksen alussa – siinä on helpottuneisuuden ja purkautuvan jännitteen tuntua. Kämmeniä vasten hankautuvat vaahteranlehdet kuulostavat lempeämmiltä. Esityksen lopuksi Seiji Shimoda palaa keskelle tilaa, liittää kämmenensä yhteen, antaa viimeisenkin lehden pudota lattialle ja kumartaa.

Performanssi on ollut mielenkiintoinen yhdistelmä intensiivisyyttä ja harmoniaa, jännitettä ja luopumista. Huomaan pohtivani, minkälaisia havaintoja ohitan itse usein itsestäänselvyyksinä. Seiji Shimodan esitys herätti kysymyksiä myös siitä, mikä on ihmisen ja luonnon suhde tai leikkauspiste: Onko ihmiselle mahdollista osallistua luonnon ilmiöihin? Millä tavalla voimme kokea vaikkapa oksan katkeamisen lumipeitteen alla vai voimmeko kokea lainkaan?

 

Teksti ja kuvat 1 sekä 2: Jani Virta

KULTTUURIN JA LUONNON EPÄTOIVOTON KOHTAAMINEN

New Performance Turun nettisivuilla Seiji Shimoda esitellään traditionaalisen performanssin tekijänä. Odotellessani performanssin alkamista Kutomolla jäin miettimään, mitä tuon ennakkotiedon perusteella teokselta odotan. NPT profiloi itseään performanssi- ja esitystaiteen tapahtumana, josta olen lukenut ensimmäisen osan tarkoittavan jotain perinteistä performanssia ja jälkimmäisen laajennuksena siihen. Performanssia jo vuosia tehneenä olen pitänyt itseäni niin sanotusti vanhanaikaisena taiteenlajin tekijänä, mikä tarkoittaa, että lähtökohtana on lajin kuvataiteellinen perusta.

Tästä katsoen erityisesti Shimodan kuvaileminen traditionaalisena vaikutti hieman kummalta, sillä jo avajaisten Alejandra Herrera Silvan performanssi oli mielestäni perinteistä, tilanteessa mukautuvaa ja vahvasti kuvallista. Menisikö Shimodan työ vielä pidemmälle taiteenlajin alkulähteille (sellaisena kuin minä ne olen käsittänyt): alastomuuteen, anarkistiseen tai dadahkoon näyttelynavajaishäppeningiin?

Jo tällainen ennakkoanalysointi tuntui sotivan performanssin alkulähteitä vastaan, sillä tieto (tai luulo) alkuperäisyydestä vei pohjaa spontaaniuden kokemukselta. Tuntui, että on vaikea tai jopa mahdoton tehdä perinteistä performanssia, kun ympäristö ja aika ei ole autenttinen: taidemuoto on vanhempi kuin minä itse, joten en kai voi kokea kohta alkavaa performanssia sillä tavalla spontaanina, mitä ”traditionaalinen performanssi” mielestäni kertoo. Ehkä esittelytekstissä tarkoitettiin vain muotoa tai tekotapaa, mutta silloin performanssin perinteinen, tietyssä hetkessä tapahtuminen unohtuu, mikä tämän taiteenlajin kohdalla tuntuu olevan olennaisen sivuuttamista.

Minulla oli siis vain yleiskatsauksenomainen käsitys siitä, mitä odottaa – enemmän kuvaa kuin tekstiä, mutta en tiennyt, mitä tekemistä sillä oli traditionaalisuuden kanssa. Performanssin lähtötila oli rakennettu siten, että katsomo oli suurin piirtein kuun sirpin kaaren muotoisesti laitettu ja sen edessä lattialla oli muutama puun oksa. Seiji Shimoda saapui estradille perinteisen performanssin hengessä arkisen jutustellen eli ilman teatraalista esittämistä. Hän laittoi ranteisiinsa kuminauhat, joihin sitten kiinnitti pari oksaa, joista toisessa oli edelleen lehdet tallella. Performanssitaiteen kuvataiteellisten perinteiden mukainen visuaalinen elementti rakennettu, check.

Kuulin vasta performanssin jälkeisessä loppukeskustelussa, että kyseessä oli pitkälti improvisoitu teos, mikä ei työn kuluessa näkynyt: siinä määrin hallittua Shimodan toiminta ”lavalla” oli. Käsissä olevien oksien hankaaminen toisiinsa siten, että vaahteran lehdet irtosivat ja putosivat lattialle, vei ajatukset ihmisen ja luonnon, kulttuurin ja luonnon ristiriitaiseen suhteeseen.

Performanssia tulisi harvoin lukea kronologisesti, ja jälkeenpäin ajatellen tätä Shimodan työtä kenties vielä keskivertoa vähemmän, mutta väkisinkin sitä alkoi katsoa seuraamisten ketjuna: tylsimmillään kasvukauden mukaelmana, kiinnostavammassa mielessä jo mainitsemassani kulttuuri/luonto-asetelmassa. Kun saattoi päästää irti ajatuksesta, että Shimoda esittäisi mitään muuta kuin, mitä hän on, ja mitä minä silmilläni näen, oli edessäni keski-ikäinen mies, joka oli kiinnittänyt omaan ruumiiseensa toisenlaisilla ruumiilla (kuminauhoilla) kolmannenlaisia ruumiita (oksia). Hetken päästä sama mies tallasi pudottamiensa oksien päälle, jolloin äskettäin ulkoa tuotu puu painautui Kutomon puulattiaa vasten. Voi sanoa, että puu jäi kulttuurin (saapas) ja kultuurin (puulattia) väliin, ja osana performanssia muuttui itse kulttuuriksi.

Vaikka performanssia saattoi lukea ihmisen väkinäisenä pyrkimyksenä ensin yhdistää luonto itseensä – niin kuminauhoilla kuin sisäistämällä itseensä (siis syömällä) pari vaahteranlehteä – ja sitten iskemällä se ylivertaisen saappaansa alle, loi Shimodan keimaileva olemus ennemminkin huolettoman kuin epätoivoisen tunnelman. Kyse ei selvästikään ollut paha kulttuuri / avuton luonto -asetelmasta, vaan leikkivästä ihmisestä. Ihminen on kulttuurinsa tuote ja kulttuuri ihmisen, ja yhtenä hetkenä vaikutti, että Shimoda kujeili tuolla ajatuksella, kun hänen liikkeensä tapailivat jotain, mikä aluksi vaikutti taiji-henkiseltä mutta liukui sitten nykytanssin puolelle. Liikekieleltään pääosin meditatiiviseen performanssiin toi veikeyttä myös se, kun taiteilija ikään kuin luisteli murentamillaan oksilla lattiaa pitkin.

Jälkikeskustelussa tuotiin esille teoksen runollisuus, ja siihen ajatukseen oli helppo yhtyä. Performanssi oli sanaton ja muutenkin siinä määrin hiljainen, että oksien rapina ja Shimodan hetkittäiset äännähtelyt kohostuivat kuin peruslinjasta poikkeavat sanat, sanonnat tai välimerkit runossa. Kaikkineen vaikutelma oli hallittu ja työ kuvallisuudessaan ja määrittelemättömyydessään perinteinen – enimmältä osin nautittavan kuiva ja ilmava. Ennakkoon odottamani kysymys traditionaalisuuden ilmenemisestä jäi siis muotoon. Yleisön päälle ei lennellyt sen enempää kiinteää kuin nestemäistäkään ainesta, ja galleriahäppeningin välihuutelujen virkaa joutui toimittamaan kesken performanssin alkanut seinän takaa kuulunut nuorisomusiikkijumputus.

Leave a Reply