Otteita Been päiväkirjasta

22.9.15

Istun Mad Housen Ihana Baarissa. Paniikissa.
Mitä minä olen mennyt lupaamaan. Tai oikeastaan itse keksimään.
Olen ehdottanut festivaalin taiteelliselle johtajalle Leenalle, että tulen Turkuun kirjoittamaan mutu-kirjoituksia New Performance Turun katsojaprojektia varten. Mutta ei minulla pokka riitä.
Sillä.
Istun Mad Housen Ihana Baarissa työn puolesta. Minä olen tämän tapahtuman tiedottaja. Ja jos on tiedottaja, joka saa palkkaa, joka viestii asioista eteenpäin ihmisille, kannustaa ihmisiä tulemaan taiteen äärelle, keskustelemaan siitä avoimesti, olemaan mieltä tai ei. Niin ei silloin voi sanoa, että tämä taide pelottaa minua. Että minulla on ennakkoluuloja. Että minä sanon jotain valtavan väärää. Että moi, minä teen taiteen viestinnän parissa töitä, mutta minä en tiedä miten tästä pitäisi puhua. Se on no-lo-a.

Istun Ihana Baarin lainatuolilla ja tuijotan afterarteille kanssani tulleita ihmisiä. Heitä on kaksi. Molemmat taiteilijoita. Toinen esiintyvä, toinen valokuvaava taiteilija. Molemmat tuntevat 75 prosenttia Suomen performanssi- ja esitystaiteilijoista kasvoilta ja nimeltä. He puhuvat performanssin valokuvaamisesta. Ja käsitetaiteesta. Minä tuijotan Ihana Baarin tiskiä. Hendricks-pulloja ja skeittilautoja.
Avaan suuni, todennäköisesti kesken jonkin tärkeän lauseen, jolla olisi pelastettu nälänhätä tai torjuttu ilmastonmuutos. ”Tiiättekö, minä en lähtökohtaisesti pidä performanssitaiteesta.” Kamala tunnustus. Tajuan heti, että se kuulostaa väärältä. Se kuulosta siltä, että minä EN PIDÄ performanssitaiteesta. Eli minä vihaan sitä. Eli että minä pidän sitä huonona taiteena. Eli että minä en pidä taiteilijoista, jotka tekevät performansseja. Ja mikä kamalinta: minä en ym-mär-rä sitä. Väärin! Minä tarkoitan, että minä LÄHTÖKOHTAISESTI en pidä performanssitaiteesta, että minä LÄHTÖKOHTAISESTI pelkään sitä. Todellisuudessa minä rakastan kaikkea taidetta, missä on tekemisen meininki. Ja sielu. Mutta LÄHTÖKOHTAISESTI minulla ON pelkotiloja suhteessa performanssitaiteeseen.

Ja kyllä. Se johtuu siitä, että minä en YMMÄRRÄ. Mutta se, mitä en ymmärrä, on jotain, mitä yksikään yleisötyöntekijä ei osaa ottaa huomioon.

”Joo. Performanssiinhan liittyy se, että katsoja ajattelee, että se ei ymmärrä.” Afterart-seuralaisista vanhempi, kokeneempi, ehkä lempeämpi toteaa. Ja on aloittamaisillaan ikuisuusaiheesta ”taiteen ymmärtäminen”.
”EI!” huudan. Todennäköisesti huudan. ”Kysymys ei ole siitä, että minua jännittäisi ymmärtäminen. Minä olen katsojana hyväksynyt sen, että en aina ymmärrä. Minä olen KYLLÄSTYNYT kauraleseisiin ja jauhoihin ja minä INHOAN karvaisia perseitä liian lähellä.” Siinä minä olen, täysin rehellisenä performanssiennakkoluulojeni kanssa. Ihana Baarin pöydässä, Karhu-pullon ääressä.

Ja kohta huomaan olevani keskellä mielekkäintä taidekeskustelua hetkeen. Nyt ei puhuta rahasta tai vallasta tai sukupuolirooleista. Nyt ei tarvitse knoppailla historiatiedolla tai termistöllä. Nyt puhutaan ENNAKKOLUULOISTA. Eritteistä, alastomuudesta, osallistumisen pakosta, leivontatarvikkeista esitysmateriaalina. Nyt puhutaan ASIASTA! Siitä, mitä ajattelin, kun ehdotin, että kirjoittaisin mutua, musta tuntuu –tekstiä.

Ymmärrän, miksi minä hakeudun taiteen äärelle ja kiusallisiinkin tilanteisiin taiteen kanssa. Saadakseni turvaa tai voittaakseni ennakkoluulojani ja sitä kautta laajentaakseni ajatusteni ja tunteideni kokemuspohjaa. Vaikka saan palkkani taiteesta, olen myös uuden katsoja, toisinaan epävarma, toisinaan rohkea. Toisinaan kotonani salissa, toisinaan täysin epämukavuusalueella. Mitään muuta minulla ei katsojana ole tuoda kuin itseni ja haluni nähdä uutta. Ja kertoa kokemuksistani eteenpäin. Nolostuttavan rehellisesti. Siinä on minun vastuuni katsojana – ja tiedottajana.

Turku, tulossa ollaan! Ota minut ennakkoluuloineni vastaan.

Heidi B.