Armour – Ariel –
|
Ensimmäinen muistoni Armour-teoksesta: Työkalut mätkähtelevät maahan suunnatonta tyydytystä (1) aiheuttavan äänen saattamana. Haarniskantekijän käsiinsä kaappaama pelti päästää omituisen kiljahduksen, kuin jokin säikähtänyt mekaaninen kissapeto. Leikkauspihdit pureutuvat pehmeästi metallin läpi. Pinnistelen, mutta pettymyksekseni en kuule niiden varmasti herkullista ääntä. Näen kerran pellin välähtävän auringossa. Kun todella katson, huomaan puun saaneen panssaria ensimmäiseen suureen oksanhaaraansa asti. (2) Puu näyttää kivettyneen (3) – sen sijaan, että se olisi suojassa, se onkin vangittu (4). Nyt ruohikon kosteus tunkee farkkujeni läpi iholle. Poistun. 1. Hopeisella pinnalla liikkuu sentään jotain. Yksi on jäänyt verkkoon, toinen kiipeää sitä pitkin, molemmat pieniä ja mustia. Päät mihin sattuu ja pitkin peltiä, mutta niin vain jaksavat, pienjalkaiset. 2. Ahdistun siinä missä puun oma nahka tulee esiin. Ruskea ja haavoittuva, leikkautuva. 3. Puusta on tullut muodokas, barbaroitu. 4. Mikä on se rikos [5], jonka vuoksi taiteilija tuomitsi puun vankeuteen? Laiskuudestako syytetään tuota puuta, joka koko elämänsä ajan on seissyt paikoillaan, ilman ainoatakaan pahaa ajatusta tai tekoa? Eikö se ole jo rangaistuksensa saanut, joutuessaan toistuvasti toisten entiteettien julmuuksien kohteeksi? Kysyvätkö sienet, käävät ja toukat puulta lupaa alistaessaan tämän ravinnokseen? Oliko polttopuiksi päätyminen ehkä jotakin, josta puu taimesta asti haaveili? Olisiko se halunnut jo siemenenä tulla osaksi hirsimökkiä, tuota puiden raadoista rakennettua retkeilymajaa, johon on jo tuoreeltaan pinttynyt kalmankatku? Valehtelusta ja hyväksikäytöstäkö sai tuomionsa tämä viatonta esittävä maan loinen, joka katseiden ulottumattomissa kasvatti alati laajenevaa juurakkoaan, jolla se riisti lähimmäisiltään kaiken ravinnon, vain täyttääkseen tulevaisuudessa sen haarniskan, joka jossakin ideoiden maailmassa jo odotti pääsyään kuoreksi puun ja taiteilijan väliin? 5. Ariel joutuu puun sisään, kun ei tottele Sycoraxia, sinisilmäistä haaskaa. Tulee Prospero kirjojensa kanssa ja sanelee uudet säännöt. Tätä puuta ei mikään kaaputaikuri saisi auki. Luulen että ne ovat sisällä kaikki; henki, noita ja kirjanoppinut. Kuulkaa miten ne kirkuvat, yön lapset ja mekaaniset kissapedot.Tulee mies ja koira. ”On käynyt taiteilija työssään.” ”On käynyt juu.” ”Ei ole nimimerkkiä laittanut. Signeerausta.” ”Ei ole, ei.” ”Eikä minulle jättänyt pissapaikkaa. Mitenkä nyt tuota vasten jalkasi nostat?” ”Vaikeasti, kuomaseni, vaikeasti niin.”
Turun Fiktiiviset Tietokirjoittajat |
