Matalankynnyksen-moikkaaja
|
Tämän viikon aikana tunteitamme on tarjouduttu käsittelemään ja kokemaan puolestamme. Häpeä, menetykset, kuolema, näistä on tehty tekoja. Aivot eivät tee (suurta) eroa siinä, tekeekö jotain itse vai katsooko (ajatteleeko) tekemistä. Ulkopuoliseksi ei ole mahdollista päästä. Aivot ottavat kokemukset ihan omikseen. Jos joku liikuttaa kättä, minun katsojanaivoissani liikutetaan myös kättä, kuin se olisi omani. Jos jätän jonkun makaamaan maahan, jätän sinne itseni, sillä kehoni ehtii pienellä vilkaisullakin eläytyä maan kylmyyteen. Jos joku hymyilee, saan terveellistä mielihyvähormonia vaikka vastustaisin tyhjännauramista (En vastusta). Ulkopuolisuuden mahdottomuus on fiksu sana (huippua). Kuulumme kaikki sisäpiiriin ja saamme toistemme roolittamina elää monta elämää. Toisen puolesta ei voi tehdä paitsi salaa. Julkisesti tekemisestä tulee väistämättä yhteistä. ps. Minulta jäi yksi sana yli, ripustin sen otsikoksi: matalankynnyksenmoikkaaja. Esiintyjät pistävät itsensä likoon esiintymispaikoissa, yleisö laittaa itsensä alttiiksi tulemalla paikalle. Moikkaileminen käynnistää tapahtumia, välitiloissa hengailu muodostuu osaksi taideteoksia. Siksi(kään) ne eivät ole yhdentekeviä. Ne(kin) tehdään yhdessä. Tilavaatimuksiin (musta tila, niin ja niin monta metriä) voisi liittää lämpiön olosuhteet (niin ja niin monta selkäseinäävasten-istumapaikkaa, mahdollisuus mennä kaappiin tai pöydän alle, teepusseihin valmiita dialogeja, korvatulppia, pöydällätanssimisen kestävä pöytä ja 3 matalankynnyksenmoikkaajaa.)
Hanna Dufva |
